Mielen hyvinvointi - osa 1

 Pienten mieli ja hyvinvointi, osa 1: Tunteet, pelot ja pieni mieli

Mielenterveys teeman ensimmäinen postaus pohtii pienen mielen hyvinvointia.

Tämä aihe on iso tabu, jota monestikaan ei käsitellä pikkuisten yhteydessä koska:

Aiheesta pelätään ehkä keskustella ja pelätään että pikkuisuus tai pieni itse leimautuu jollain lailla väärällä tavalla, esim. mielenterveysongelmaiseksi, epävakaaksi ihmiseksi ja tästä syystä hänen kanssaan ei voi muodostaa toimivaa suhdetta. Liian monesti tämä aihe päätyy siis keskusteluun, jossa pieni joutuu puolustelemaan itseään ja pikkuisuuttaan, kun muu maailma lokeroi hänet vääriin lokeroihin vain siksi, että hän on pikkuinen. Ajatellaan joko niin että kielletään kaikki, sillä eihän nyt pikkuisuudella voi olla mitään tekemistä mielenterveyden kanssa? Tai yhdistetään kyseiset ja nostetaankin jotkin yleisimmät mielenterveysaiheet pikkuisuuden syyksi.

Pikkuneuvola ottaa nyt horjuvat ensiaskeleensa aiheen kanssa ja nostaa esiin että meillä pienilläkin on normaalit tunteet ja niiden omistaminen ei tee pikkuisista (kenestäkään) toimimattomia ihmisiä! Pikkuinen voi olla pieni siksi, että siitä tulee parempi mieli, se ei siltikään tee hänestä millään tavalla vähemmän kyvykästä ihmisolentoa. Pikkuisuus ei myöskään tee kenestäkään sekopäistä vaan... Pikkuisen, joka elää ja hengittää, suurien tunteiden maailmassa!

Isosiskon muistutus: Mielenterveyden pulmat, hetkellinen suru ja murhe tai muu, eivät vaikuta kenenkään ihmisarvoon mitenkään. Se tarkoittaa vain sitä että pikkuinenkin tarvitsee joskus ammattilaisen apua ratkoessaan elämän umpisolmuja,  pienemmät murheet ja harmit hoituvat varmasti sylihoidolla! 

Sylihoito on suositeltavaa etenkin niille, jotka painivat itseään isompia mörköjä vastaan! 
Syliksi voi tarjoutua kuka vain, kunhan on valmis ymmärtämään pikkuisia tunteita ja olemaan läsnä!

Miten pienen mieli toimii? 

Tämä on asia, joka varmasti puhuttaa paljon ja kiinnostaa monia, joille pikkuisuus ei ole niin tuttu käsite. Pieni mieli käytännössä toimii sen mukaan, miten pikkuisen persoonan takana oleva aikuinen pikkuisuuttaan käsittää. Joku ajattelee pienen minänsä olevan sisäinen lapsi, toiselle pieni minä on kuin toinen puoli aikuisesta minuudesta ja kolmannella pieni voi ollakin ihan kokonaan oma persoonansa. Tämäkään asioiden jäsentely taito ja "persoonien" tai puolien jako, ei tee ihmiselle mielenterveysongelmaa - hänellä on vain taito erotella osia omasta persoonastaan ja omia taipumuksiaan sekä tunteita.

Kaiken tuon persoonan jaottelun ja muun itsetuntemuksen keskellä pikkuinen on herkkä ja tunteellinen otus. Pienet iloitsevat, pelkäävät, murehtivat jne. kuten kaikki, vaikkakin useimmiten pikkuisen tunnetilat voi kertoa kymmenellä. Pikkuisilla voi olla aivan tavallisia ja lapsellisia, siis pikkuisia pelkoja, kuten: "IIKS, isi tuolla on hämähäkki! Vie se pois, tapa se, tee jotain!". Ne ovat tavanomaisia pienelle kuuluvia, yksinkertaisia ja somia pelkoja. Nämä on niitä tunteita, mitkä moni taho pienen ympärillä hyväksyy ja ymmärtää, lämpimästi hymyillen ja hämähäkkiä ulos kiikuttaen. Tavanomaiset söpöt tunteet ovat monesti sallitumpia juuri siksi, koska ne ovat vain söpöjä ja viattomia.

Ujo ja pikkuinen, siis söpö ja herttainen...

Mutta entäpä sitten jos pikkuisella on tosissaan mieli maassa, surku puserossa ja hihat märkänä kyyneleistä? Silloin ääni kellossa muuttuu monesti kyseenalaistavaksi tai jopa tuomitsevaksi. Aletaan pohtia sitä, että "sulla niin on daddy issues", tai "Piilotat vaan sun mielenterveysongelmasi, tuohon pikkuispölinään?" Harvoin muistetaan se fakta, että siellä pikkuisen höpsön ulkokuoren alla on oikea, aikuinen ihminen. Tässä oikea aikuinen tarkoittaa tyyppiä, jolla voi olla ihan mitä tahansa meneillään elämässään. Ei kaikki pienet ole hajalla, mutta ei kaikki myöskään ole vahvoja.

Pikkuisten kuplameri on suuri ja sieltä voi saada minkälaisen kalan tahansa, ihan vaan yhdellä syötillä. (Suosittelemme tikkareita!) On pikkuisia, jotka käyttävät pikkuistelua yhtenä mielen hyvinvoinnin keinona. Toiselle pikkuistelu on pelkkää dynamiikkaa ja leikkiä, sekä rentoutumista. Kolmas saattaa käyttää pikkuiskuplaa käsitelläkseen todella vaikeitakin asioita. Neljäs taas on ns. sessio painotteisesti pieni, silloin kun sitä halutaan. 

Monta pientä kalaa kuplameressä...

Pikkuisilla voi olla mielenterveysongelmia ihan siinä missä on muillakin ihmisillä, mutta he eivät ole sen ongelmaisempiakaan. Mielenterveys ja siinä piilevät pulmat ehkä yhdistetään pikkuisuuteen helposti muun muassa siitä syystä, että pienet ovat usein herkkiä ja taipuvaisia hyvin suuriin tunteisiin. Ja niiden tunteiden käsittely voi ensimmäistä kertaa olla jopa yllättävä kokemus. Tuo laaja tunteellisuus ei silti ole sama asia kuin mielenterveysongelma. Voisi oikeastaan sanoa, että pikkuset ovat ihmisryhmä, joka osaa ja pyrkii jatkuvasti käsittelemään ongelmiaan ja ovat avoimia siitä, jos niitä on. Sen sijaan, että piilottaisi ja patoaisi tunteita sisäänsä, pikkuinen antaa niiden näkyä. Ehkäpä kaiken sen itsetuntemuksen myötä mm. BDSM -suhteissa olevat pikkuiset, ovat tasapainoisia ja tervejärkisiä, sillä he käsittelevät rohkeasti mielensä hyvinvointia ja siihen liittyviä ongelmia.

Mitä sitten kuuluu pikkuisen ja aikuisen minän mielenterveyteen?

Voiko nuo kaksi olla yhteydessä toisiinsa ja jos on, niin onko se pikkuinen silloin ihan sekaisin? Onko mahdollista että ne eivät vaikuta toisiinsa mitenkään? Kyllä, asiat voi olla niin, että pikkuisuuteen ei vaikuta mielenterveys mitenkään. Voi myös olla niin että jotkut asiat pienellä ovat samoja aikuisen minän mielessä. Näiden erottaminen ja käsitteleminen on jokaisen tehtävä itse itselleen. Eikä ole kenenkään asia tulla kertomaan millainen olet tai saat olla, vain siksi että olet pieni.

"On wednesdays, we wear pink..." 
Mean girls - movie

Jokaisen pienen olisi jossain vaiheessa hyvä pohtia ja punnita sitä, mistä se pikkuisuus itselle tulee ja mitä siihen kuuluu? Onko se vaan leikkimistä tai sessiointia, vai onko siinä mukana jotain enemmän? Tuleeko se kenties jostain lapsuuden kokemuksista tai onko se tapa käsittää itseä ja sisällään asuvia "eri ikäisiä minuuksia". Onko pikkusuus keino oppia ymmärtämään omia tunteitaan, vai silloin tällöin vaan mukavaa huvia saada heittäytyä "luvan kanssa" lapselliseksi. Tämä pohdinta on pienen oma henkilökohtainen asia. Kukaan ulkopuolinen ei voi tai saa tulla määrittämään pientä ja tämän pikkuistelu tarvetta tai motiivia. Jokainen pieni määrittää itse itsensä ja saa tehdä sen tavalla, joka itselle sopii parhaiten.

Jollekin pikkuistelu saattaa olla tapa hallita mielen ongelmia ja sekin on suotavaa niin kauan, kun vastuu tästä säilyy pienellä itsellään. Tällaisessa tapauksessa iso voi ehdottomasti olla tukena ja luoda osaltaan turvallista ympäristöä pienelle, jossa tämä voi käsitellä asioita rauhassa, esimerkiksi sääntöjen ja säännöllisten arkirutiinien avulla.  Isompien asioiden käsittelyyn tarvitaan kuitenkin ammattilaisen apua ja tässä on tärkeää muistaa että sitä roolia iso ei voi ottaa.

Pienen tunteet, kulkevat käsi kädessä aikuisen minän kanssa...

Jokaisen ison tulisi kuitenkin opetella tunnistamaan oma pikkuisensa ja tämän tunteet, sillä kaikki negatiiviset tunteet voivat helpottua jo siitä, että suhteen huolehtiva osapuoli on niistä tietoinen. Pienelle on myös tärkeää että oma iso osaa toimia eri tilanteissa. Esimerkiksi jos pientä vain kiukuttaa, voikin syy olla todellisuudessa jokin suurempi tunne kiukun takana. Kiukuttelu toki on tervettä, mutta tietyssä vaiheessa olisi hyvä jos iso osaa ohjata pienen kysymään ja pohtimaan, miksi ja mistä kiukku tulee? Sama toimii muidenkin isojen tunteiden kanssa. Pikkuinen, joka on opetellut tuntemaan itseään ja omaa pientä puoltaan voi hyvinkin tuon kysymyksen kautta huomata kesken kaiken, että kiukuttelut ovatkin esimerkiksi aikuisen stressiä ja tavanomaista arjen ahdistusta. Pienen tunteet voivat seilata aikuisen mielestä pienelle ja toisinpäin...