Nelli-Nannan ei enää ihan joulu - spesiaali, osa 3

Nelli-Nannan spesiaali, viimeinen osa

Eli tarina poikkeusoloista, erillään asumisesta, pienen mielen arjesta..

Ja kaikesta muustakin tämän ajan vaikeudesta!

Edellisen osan lopussa jäätiin pohtimaan pientä kuplaa ja arkeen sopivaa käytöstä: 
“Voiko kaupassa, tai töissä noin vain vetää itkupotkuraivarit kun jotain ei saa tai ei onnistu? Käytännössä voi toki, mutta silloin kannattaa valmistautua siihen, että sinua katsotaan hitusen kieroon ja soitetaan johonkin.. Sopivia arjen keinoja pikkuisuuteen ja omassa kuplassa leijumiseen on lopulta hyvin paljon, niistä ehkä lisää seuraavassa osassa.. Keksitkö jo jonkun oman?”

Niin, se varsin näkyvä ja kuuluva pikkuisuus ei ole mikään helpoin asia sitoa arkeen, etenkään jos sitä arkea elää yksin. Kuinkahan monta kertaa allekirjoittanut on ollut kaupassa ihan hepulit ja kuullut isin toteavan että, “oos nyt.. Rauhotutaas sitten.. Käyttäydy!”. Nämä hepulithan tulee siitä, että minä pieni näin juuri jotain värikästä joka on joko pehmeä ja pörröinen tai missä on sokeria, tai sittenkin jotain sokerista missä on väriä? Kuvitelkaapa tuo skenaario ilman Isiä.. Jep, ihan vaan pienen pieni konkurssi kukkarolle.

Kyllä, pikkuinen ilman ison läsnäoloa tai omaa järjen ääntä on vallan holtiton lähtökohta yhtään mihinkään. Pikkuinen kaupassa, pikkuinen pihalla, pikkuinen koulussa tai töissä? Huh, kaaos! Pienen on silti mahdollista luoda oma, arkeen kuuluva salainen kuplansa. Toki silloin se arjen pyöritys ja organisointi vain vaatii hieman erilaisia keinoja. Minulla juuri yksi näistä keinoista on edellisessä osassa mainittu isosisko minuus, se aikuinen järjen ääni, joka osaa pyörittää arkea pikkuisen pään ympärillä. Pikkuiselle oman arjen organisointi voi tuntua tosi vaikealta ja pelottavalta, lisäksi se aikuistelu monestikaan nyt vaan ei ole meidän juttu. Esimerkiksi se jonkin pörröisen ja värikkään haluaminen kaupassa? Mikäli juuri sillä hetkellä päässä ei olekaan tilaa aikuisille ajatuksille niin uuden sadannen pehmolelun adoptointi on tietenkin järkevä ajatus. 

Itselleni on usein tärkeää, että niinsanotuista aikuisista päätöksistä tai jostain tosi tylsästä tekemisestä on luvassa jonkinlainen palkinto tai muu mukava motivaatiota ylläpitävä asia. Tätä varten hyödynnän useinkin joitain ihan oikeasti lapsille tarkoitettuja juttuja, koska kyllä se pieni minä on jokatapauksessa lapsen tasoinen persoona. Tämä on jo minulta ehkä ennenkin kuultua, mutta itse ylistän Tarroja, yli kaiken. Kukaan ei ihmettele kun aikuinen ostaa kaupasta tarroja ja silti se erilaisten kuvitusten ym. valinta kuuluu tietenkin pienen mielen puolelle. 

Tämän tarrakalenterin saattaa joku tunnistaa..

Suurin osa pienen omaa salaista arki kuplaa löytyy siis oman arjen keskeltä ja omien ajatusten hallinnasta. Kuten jo aiemmin olen todennut, jokaisella on omat toimivat ja käytäntöön sopivat keinonsa. Helpointa on miettiä, mikä minulle sopii? Nostan tämän osan myötä esiin itsekurin, itsehillinnän, sekä ne ah niin ihanat vanhanaikaiset tavat: kiristys, uhkailu, lahjonta jne. näitä kun voi tietenkin harjoittaa myös itsensä kanssa. Pikkuisena voi toki olla hankalaa väitellä itsensä kanssa ja sitä varten joistain perus säännöistä kannattaakin vaikka tehdä lista itselle, josta voi sitten tarpeen tullen muistuttaa itseään. Lisäksi toki pikkuista motivaatiota ym. voi nostattaa erilaisilla itsensä kehittämiseen ja arjenhallinnan toteuttamiseen tarkoitetuilla valmiilla jutuilla.

Listasin muutaman oman esimerkin siitä, miten arjen keskelläkin pikkuisen kuplan säilyttäminen onnistuu..

Pikkuinen ja ajanhallinta: 
Ostin itselleni ihan tarkoituksella söpön kellon, se on siis käytännössä lasten kello. Kellon ajatus on muistuttaa pientä puoltani ajan käytöstä ihan arjen keskellä, jotta en johonkin asiaan uppoutuessani esim. myöhästele, jota teen välillä paljonkin. Kello on yksinkertainen ja selkeä, eli sitä on helpompi lukea pikkuisessakin mielentilassa. Isin kanssa on keskusteltu tietyt arkeen sopivat ajat mm. nukkumaanmeno, herääminen jne. Pieni minä on opetellut katsomaan tietyt ajat viisareista, joten tiedän kyllä tasan tarkkaan pienenäkin sen onko jo nukkumaanmenoaika vai ei. Ja näin ollen, tiettyjen aikojen “unohtaminen” on lopulta vain pienen kakaran niskurointia. 

Ruokailu ja syöminen: 
Siis karkit, sipsit, jäätelö ja kaakao? Tai sitten ei. Tässä pientä voi auttaa paljonkin, että ruoka ja syömiset pitää säännöllisesti tai satunnaisesti jakaa johonkin. Tämähän on myös aihe, josta voi jutella ihan kenen tahansa kanssa. Itse esim. juttelen vaikka kavereille, jotka eivät välttämättä edes tiedä pikkuisuudesta, toisille pienille, perheen kanssa jne. Keskustelu voi olla ihan tavallista ja sieltä usein saa sen järjen äänen. Esim. naureskelin kaverille kerran mitä olin syönyt päivän aikana ja kaverihan kysyi: “Pitäiskö sun kuitenkin syödä myös oikeeta ruokaa?”. No niinpä, lopulta söin sitten lasagnea, koska omatunto kolkutti. 

Pikkuiset ostokset: 
No se kauppa ja ne sadat pörröiset ystävät, jotka ovat jääneet pehmolelu hyllylle. Itselläni on ihan vähän shoppailu terapian vikaa, eli kivoja juttuja saattaa haluta ostaa sen takia, että siitä tulee parempi mieli. Näissä hetkissä koitan aina muistuttaa itseäni siitä, mikä on oikeasti nyt tarpeellista ja olen kehittänyt myös oman säännön. Oma sääntöni on että, jokaista “haluan heti” ostosta mietitään ensin ainakin viikko. Lisäksi tähän on Isin kanssa sovittu sääntö, että pikkuisena tehtyihin ostoksiin pitää kysyä lupaa ja osata kertoa miksi jotain haluaa.

Tässä oli näiden omakohtaisten kokemusten spesiaalin viimeinen osa.

Jos huomasit näiden pohdintojen mukana miettiväsi omaan pikkuisuuteen liittyviä asioita tai jotain ihan toisia juttuja, niin ei muuta kuin rohkeasti kysymään! Pikkuisuuden eri aiheissa on se hauska juttu, että yleensä niistä yhdessä höpöttäminen tuo aina uusia näkökulmia asiaan. Nelli kiittää ja kuittaa...

Nelli-Nanna

Vinkki: Tämäkin kirja on juuri pikkuiselle päälle sopiva arjenhallinnan väline. 
Kirjasta löytyy kivoja juttuja, pienelle sopivia kuvia ja mikä parasta: TARROJA!

Nelli-Nannan jouluspesiaali, osa 2

Nelli-Nannan jouluspesiaali, osa 2

Eli tarina poikkeusoloista, erillään asumisesta, pienen mielen arjesta..
Ja kaikesta muustakin tämän kuluneen vuoden vaikeudesta!

Lupasin edellisessä osassa kertoa siitä, miten ihmiskissat elävät yksin? Vastaus on lyhyt: huonosti. Eläimen persoonaan on toisaalta toki helppoa, mutta kuitenkin hyvin vaikeaa ajautua yksinään, kun ei ole seuraa, joka leikittäisi. Monet kissamaiset kerrat päätyvät ainakin itselläni siihen, että tämän asunnon ikkunasta tuijottelee ulos - hyvin hiljaa maukuen, yksinäinen pieni häntäheilu joka haluaisi vain leikkiä ja rapsutuksia. Toisinaan se kissa kiipeilee myös keittiön pöydilllä, nukkuu sohvalla ja "meditoi" saunassa...

No entäpä sitten pikkuinen?
Miten ihmeessä pieni voi pärjätä yksinään jopa monta kuukautta ja olla yhä pieni, menemättä pelkotiloihin, kaappiin piiloon tai järkyttävään ikävä shokkiin? Tähän on niin monta vastausta kuin on pieniäkin, sillä jokaisella on omat keinonsa selviytyä ilman omaa isoa. Mutta kyllä, pikkuinen todella voi luoda itselleen hetkiä, joihin sisältyy mahdollisuus pienestä kuplasta. Tuo jännä itsensä isoilu, toimii allekirjoittaneellakin vain ajoittain. Se ei myöskään ole helppoa ja luo paljon ylimääräistä aivojumppaa päiviin.

Aivan ensimmäisenä, pikkuisen on hyvä selvittää lähtötilanteensa. Onko se itsensä isoilu nyt jatkuva ja pidempiaikainen ratkaisu vai kenties vain väliaikainen ratkaisu tilanteeseen, jossa ei muutakaan voi? Sen jälkeen, voi koittaa luoda itselleen omia sääntöjä tai mahdollisesti alkaa toteuttaa arkeaan oman Ison kanssa sovituin säännöin. Itselläni tämä menee niin, että koen sen arkiminän olevan vähän kuin isosisko pienelle minälle. Molemmat puolet sitäpaitsi tietävät kyllä ne Isinkin kanssa läpikäydyt asiat, kuten säännöt ja rutiinit. (Aikuinen minä siis organisoi, sillä se puoli tietää miksi ne säännöt on ja miten niitä toteutetaan parhaiten arjen keskellä. Pieni minä taas, noh, unohdan yhä mennä ajoissa nukkumaan ja pestä hampaita aina mutta..)

Entäs se näiden kahden maailman samanaikainen kokeminen? 
No se onnistuu niin, että pienellä puolella on aivan omat jutut verrattaessa arkiminään. Pieni minä vetää helposti levyn suklaata ja juo litran kaakaota, arkiminä voi pahoin ennen puoltaväliä. Pieni, liimailee tarroja joka paikkaan ja tahtoo maailman olevan glitterin kimaltavan kaunis, arkiminä käyttää tarroja ym. vain satunnaisen askartelun koristeluun. Eli, yhdessäkin ihmisessä voi olla sisällään aivan erilaisia suhtautumisia arjen perus elämään. Näitä omia puoliaan kun opettelee tunnistamaan - oppii myös nopeasti tulemaan tietoiseksi siitä millä tuulella itse milloinkin on? Ja kun tunnistaa ne omat tilansa? Tadaa, niitä voi oppia hallitsemaan.

Esimerkiksi: Aikuinen arkiminä on se, joka tekee ruokaa ja huolehtii että herätyskello on aamuksi asetettu ja huomisen eväät on valmiina. Samalla pieni puoleni kokee kokkaamisen riemua, sillä ruoka on lempparia ja yllätys yllätys: ilman Isiäkin pieni joutuu noudattamaan rutiinia eli, Isin kanssa neuvoteltuja nukkumaanmenoaikoja! Sen kyllä tuntee nahoissaan seuraavana päivänä jos ei ole mennyt ajoissa nukkumaan ja herätyskin soi aikaisin, vaatiakseen arkisia askareita. 

Jotkut aamu ja iltarutiininit kannattaa olla pienelle aina samat,  se nimittäin myös helpottaa pientä puolta olemaan esillä, vaikka olisinkin yksin! 

Meillä

 on Isin kanssa melkein sanomattakin selvä äänetön sopimus, nimittäin etenkin iltarutiinien aikoihin tiedän, että voin aina laittaa Isille viestin ja toisen, kolmannenkin ja… Isi kyllä tietää, mikä aika on, ja saattaa jopa kysyä “Söitkö jo iltapalaa? Onkos hampaat jo pesty?”. Mutta mitä jos Isi ei ehdikään lukea satua? Tähänkin hätään auttaa kukapa muu kuin aikuinen arkiminä, joka on aiemmin jo valinnut pienelle iltapuuhan valmiiksi sänkyyn. Pesässä siis odottaa jo Nalle-nalle, Nami ja ehkä kissa sarjakuva tai muuta pienelle sopivaa, siltä varalta että tänään ei ole satupäivä. Ja pieni minä tottakai tietää että silloin kun Isi ei olekaan paikalla on oltava kiltisti, sillä aikuinenkin minä on paljon yhteyksissä Isiin ja saattaa juoruta..

Miten sitten voisi olla pieni myös keskellä arkea?
Voiko kaupassa, tai töissä noin vain vetää itkupotkuraivarit kun jotain ei saa tai ei onnistu? Käytännössä voi toki, mutta silloin kannattaa valmistautua siihen, että sinua katsotaan hitusen kieroon ja soitetaan johonkin.. Sopivia arjen keinoja pikkuisuuteen ja omassa kuplassa leijumiseen on lopulta hyvin paljon, niistä ehkä lisää seuraavassa osassa.. Keksitkö jo jonkun oman? 

Tästäpä saamme myös idean pienille bräteille:
Montako jekkua, sääntörikettä ja kiellettyä puuhaa keksit tehdä, kun isoja ei ole paikalla? 

Ps. Joulu meni jo! 

Eli nyt saa virallisesti brättäillä, koska kaikki tontut on vuosilomalla aina joulun jälkeen!

 Hyvää uutta vuotta 2021 kaikille blogin lukijoille!  

 Nelli-Nanna 

Nelli-Nannan jouluspesiaali, osa 1

 Nelli-Nannan jouluspesiaali:

Eli tarina poikkeusoloista, erillään asumisesta, pienen mielen arjesta..
Ja kaikesta muustakin tämän kuluneen vuoden vaikeudesta!

Miten pikkuinen pää pyörii silloin, kun isoa ei ole ollenkaan, tai vaikka olisi hän ei ole tavattavissa ja arki meinaa puskea pienen taapertajan kumoon?
Entä, miksi on niin hankalaa olla pieni ja yksin? Voiko tässä millekään enää tehdä mitään vai kuuluuko nyt sitten vain olla ja mököttää, koska virus?
Veikö tämä vuosi sultakin kaikki sosiaaliset suhteet? Miksi mä tarviin sua näin paljon, Isii!

Niin, tämä vuosi ei varmastikaan ole ollut kenellekään meistä helppo. Ensin sitä vain odotettiin sormet suussa, tuleeko se hörhö virus tänne ja sitten kun tuli, niin mietittiin mitä tuhoa se saa aikaan? Noh, aika moni meistä varmaan on jo huomannut tuhon. Tapahtumia peruttiin yksi kerrallaan, paikkoja suljettiin, monia asioita lopetettiin, niin kuin olisi maailmanloppu tulossa. Tämä vaikutti toki suoraan ja epäsuorasti kaikkeen.

Kun lasket sosiaaliset tapahtumasi ja näkemiesi ystävien määrän tältä vuodelta, voit yllättyä. Heitä on joko niin vähän, että pohdit jo sosiaalisen elämäsi olemassaoloa tai niin paljon, että koet ehkä syyllisyyttä, kun olet uskaltanut mennä, olla ja tehdä. Minä itse, kuulun siihen ensimmäiseen kategoriaan. Lasken helposti tämän vuoden kaikki sosiaaliset kanssakäymiset yhden käden sormilla ja mietin että mihin tämä vuosi siis meni ja kului? Sohvalle tietenkin, netflixin ja sosiaalisen median selailun viidakkoon? 

Erityisen hankalaa koko hommasta tekee tietty se, että joka viikko, lähes joka toinen päivä, minun tekee mieli kiukutella. Kyllä, haluan kiukutella koska nelivuotiaasta se aamukahvi nyt vaan on pahaa (haluan joka päivä smoothien!), tai koska kaapissa ei ole suklaata juuri tänään. Tahdon polkea jalkaa maahan ja äksyillä jollekin. Ongelma vain on, että asun yksin. Tässä asunnossa on siis itseni lisäksi vain yksi, jolle voisin kiukutella - Nalle nalle. Tuo nalle, on omalta isolta saatu kauan aikaa sitten. Jo silloin kun oikeastaan kumpikaan meistä ei vielä edes tiennyt, että minulla on uhmaikäisen nelivuotiaan mielenlaatu, sekä sisäinen kissaeläin.. (Nalle nalle on rakkain tavarani, pelastaisin sen jopa tulipalosta ennen kaikkea muuta!).

Nalle nalle toimii siis joskus Isin sijaisena. Sellaisena pehmeänä sylinä, halittavana ja myös lusikkana nukkuessa, mutta Nalle nalle ei korvaa Isiä. Nalle kun vaan ei halaa takaisin samalla tavalla, se ei silitä päätä tai hellittele silloin kun ryömin sen syliin. Se vain tuijottaa ja ymmärtää hiljaisesti kaiken. Nalle nallelle voisi kiukutella, jos haluaisi vain hiljaista ymmärrystä. Isi on kuitenkin ihan elävä ihminen ja siten vähän erilainen kiukuttelun kohde. Isiltä saisin huomiota, Isi ottaisi syliin tai käskisi heti käyttäytyä. Isi myös palauttaisi pienen ja tunteista ylikuumenevan pään, äkkiä maanpinnalle. Isi nyt vaan ei ole tässä. Isi on omassa kotona, juo kahvia ja häärää vaan omien asioidensa äärellä..

Niin, pikkuisen elämä on joskus vaikeaa, vaikka olisikin se oma iso. On olemassa se toinen elämä, se arki, johon pikkuisuuden lainalaisuudet eivät vain voi ulottua. Päivä päivältä syksyn edetessä pohdin hyvin useasti sitä ajatusta, että mitä jos? Mitäs jos nyt, tähän melkein kolmekymppiseen kroppaan asettuisikin ohjaksiin Nelli neljä vee? Kaupassa pidättelen aina hengitystä, etten kiljuisi, kun näen pehmoja tai glitterisen tarra-arkin. Ja aina arjen keskellä unohdan välillä, etteivät muut ihmiset kommunikoi maukumalla. (Voitte itse arvailla, kuinka vaikeaa on välillä vastustaa niitä headspace impulsseja silloin, kun se suhteen järkevämpi päinen osapuoli ei ole mukana).

Miten tuosta kaikesta sitten selviää silloin, kun toista ei voi nähdä niin usein ja arjen tunnit loppuvat päivistä kesken? Miten pieni voisi hallita tai hillitä omaa kuplaansa ja miten omaa arkea voi organisoida ilman ison läsnäoloa ja silti olla pieni? Entä miten kissat, elävät yksin? Näistä lisää, seuraavassa osassa..

Nelli-Nanna