Nelli-Nannan jouluspesiaali, osa 1

 Nelli-Nannan jouluspesiaali:

Eli tarina poikkeusoloista, erillään asumisesta, pienen mielen arjesta..
Ja kaikesta muustakin tämän kuluneen vuoden vaikeudesta!

Miten pikkuinen pää pyörii silloin, kun isoa ei ole ollenkaan, tai vaikka olisi hän ei ole tavattavissa ja arki meinaa puskea pienen taapertajan kumoon?
Entä, miksi on niin hankalaa olla pieni ja yksin? Voiko tässä millekään enää tehdä mitään vai kuuluuko nyt sitten vain olla ja mököttää, koska virus?
Veikö tämä vuosi sultakin kaikki sosiaaliset suhteet? Miksi mä tarviin sua näin paljon, Isii!

Niin, tämä vuosi ei varmastikaan ole ollut kenellekään meistä helppo. Ensin sitä vain odotettiin sormet suussa, tuleeko se hörhö virus tänne ja sitten kun tuli, niin mietittiin mitä tuhoa se saa aikaan? Noh, aika moni meistä varmaan on jo huomannut tuhon. Tapahtumia peruttiin yksi kerrallaan, paikkoja suljettiin, monia asioita lopetettiin, niin kuin olisi maailmanloppu tulossa. Tämä vaikutti toki suoraan ja epäsuorasti kaikkeen.

Kun lasket sosiaaliset tapahtumasi ja näkemiesi ystävien määrän tältä vuodelta, voit yllättyä. Heitä on joko niin vähän, että pohdit jo sosiaalisen elämäsi olemassaoloa tai niin paljon, että koet ehkä syyllisyyttä, kun olet uskaltanut mennä, olla ja tehdä. Minä itse, kuulun siihen ensimmäiseen kategoriaan. Lasken helposti tämän vuoden kaikki sosiaaliset kanssakäymiset yhden käden sormilla ja mietin että mihin tämä vuosi siis meni ja kului? Sohvalle tietenkin, netflixin ja sosiaalisen median selailun viidakkoon? 

Erityisen hankalaa koko hommasta tekee tietty se, että joka viikko, lähes joka toinen päivä, minun tekee mieli kiukutella. Kyllä, haluan kiukutella koska nelivuotiaasta se aamukahvi nyt vaan on pahaa (haluan joka päivä smoothien!), tai koska kaapissa ei ole suklaata juuri tänään. Tahdon polkea jalkaa maahan ja äksyillä jollekin. Ongelma vain on, että asun yksin. Tässä asunnossa on siis itseni lisäksi vain yksi, jolle voisin kiukutella - Nalle nalle. Tuo nalle, on omalta isolta saatu kauan aikaa sitten. Jo silloin kun oikeastaan kumpikaan meistä ei vielä edes tiennyt, että minulla on uhmaikäisen nelivuotiaan mielenlaatu, sekä sisäinen kissaeläin.. (Nalle nalle on rakkain tavarani, pelastaisin sen jopa tulipalosta ennen kaikkea muuta!).

Nalle nalle toimii siis joskus Isin sijaisena. Sellaisena pehmeänä sylinä, halittavana ja myös lusikkana nukkuessa, mutta Nalle nalle ei korvaa Isiä. Nalle kun vaan ei halaa takaisin samalla tavalla, se ei silitä päätä tai hellittele silloin kun ryömin sen syliin. Se vain tuijottaa ja ymmärtää hiljaisesti kaiken. Nalle nallelle voisi kiukutella, jos haluaisi vain hiljaista ymmärrystä. Isi on kuitenkin ihan elävä ihminen ja siten vähän erilainen kiukuttelun kohde. Isiltä saisin huomiota, Isi ottaisi syliin tai käskisi heti käyttäytyä. Isi myös palauttaisi pienen ja tunteista ylikuumenevan pään, äkkiä maanpinnalle. Isi nyt vaan ei ole tässä. Isi on omassa kotona, juo kahvia ja häärää vaan omien asioidensa äärellä..

Niin, pikkuisen elämä on joskus vaikeaa, vaikka olisikin se oma iso. On olemassa se toinen elämä, se arki, johon pikkuisuuden lainalaisuudet eivät vain voi ulottua. Päivä päivältä syksyn edetessä pohdin hyvin useasti sitä ajatusta, että mitä jos? Mitäs jos nyt, tähän melkein kolmekymppiseen kroppaan asettuisikin ohjaksiin Nelli neljä vee? Kaupassa pidättelen aina hengitystä, etten kiljuisi, kun näen pehmoja tai glitterisen tarra-arkin. Ja aina arjen keskellä unohdan välillä, etteivät muut ihmiset kommunikoi maukumalla. (Voitte itse arvailla, kuinka vaikeaa on välillä vastustaa niitä headspace impulsseja silloin, kun se suhteen järkevämpi päinen osapuoli ei ole mukana).

Miten tuosta kaikesta sitten selviää silloin, kun toista ei voi nähdä niin usein ja arjen tunnit loppuvat päivistä kesken? Miten pieni voisi hallita tai hillitä omaa kuplaansa ja miten omaa arkea voi organisoida ilman ison läsnäoloa ja silti olla pieni? Entä miten kissat, elävät yksin? Näistä lisää, seuraavassa osassa..

Nelli-Nanna