Pikkuinen tietysti saa huolenpitoa ja huomiota yms., kun Iso “joutuu” vaan olemaan vastuussa? Mitä siis iso saa suhteesta pikkuisen kanssa?
Pikkuneuvolan ylläpito keskusteli taannoin erään lukijan kanssa, joka pohti tätä asiaa kysymyksensä jatkopohdintana. Keskustelussa hän kommentoi mm. näin: ”Tämä on tietysti sellainen ennakkoluulo vain, mutta monesti kun yritän etsiä tietoa Isona olemisesta (kumppanille näytettäväksi), niin löytyy vain kaikkea sellaista että "sinun täytyy tehdä niin ja näin ja pitää olla vastuussa siitä ja tästä" eli kauheasti vastuita ja velvollisuuksia eikä oikein mitään kovin positiivista. :D ”
Niinpä! Tosiaan, monet sivustot ja keskustelupalstat ovat täynnä lähes aina pikkuisten kirjoittamia vaatimuslistoja, sekä toisten isojen antamia neuvoja siitä, mikä toimii ja miten ison tulisi käyttäytyä. Mutta entäpäs sitten ne hyödyt? Mitä hyötyä tällaisesta suhteesta todellisuudessa on sille osapuolelle, jonka tulee olla kaiken aikaa jotain ja täyttää suurensuuret saappaat jo oman pikkuisensa vaatimuksista lähtien?
Aihetta juuri Ison näkökulmasta, pohti aiemminkin pikkuneuvolassa kolumnistina vieraillut R, jolla oli hyvät kommentit ja pohdintaa asiasta...
⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻⸻
"Nyt ollaan isojen kysymysten äärellä!
Kaikissa ihmissuhteissa on tärkeää, että ne ovat vastavuoroisia, ja tämä pätee myös Ison ja pikkuisen suhteeseen. Mutta mitä Iso tästä saa, kun tarkoitus on huolehtia toisesta, hyysätä, hemmotella, nostaa jalustalle… Vai onko? Onko pikkuinen suhteen päätähti, vai voiko Isollakin olla oma paikkansa huomion keskipisteenä?
Itse en olisi Isoksi lähtenyt, ellen rakastaisi, rakastaisi hukuttaa pientäni huolenpitoon ja huomionosoituksiin. Se on ihanaa. Tykkään keksiä lahjoja ja yllätyksiä, tykkään täyttää tuttipulloja ja antaa pienen valita elokuvan. Mutta onko se ainut syy, miksi musta tuli Iso? No ei todellakaan!
Faktahan on, että mun pieneni myös rakastaa antaa mulle huomiota. Olla lähellä (läheisyysnarkki kun olen), antaa haleja, pusuja ja auttaa vaikka kotitöissä. Oikeastaan, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, meidän huushollissa pikkuinen on ihan ehdottomasti se kodinhenki ja minä se sohvalla röhnöttävä kaljanjuoja, vaikken kaljaa juokaan. Mun pikkuinen huomioi mut toisinaan pukeutumisessaan; antaa pervon setäisiäititätinsä valita pikkupöksyt ja usein muutkin vaatteet. Muistaessaan pikkuinen myös huolehtii, että mulla on limpparia, että muistan syödä, ottaa lääkkeet, lähteä ajoissa töihin tai minne menenkään.
Entä sitten, jos mä olen kipeänä tai mulla on känkkäränkkäpäivä? (Kyllä, Isoillakin on niitä!) Silloin pikkuinen yrittää auttaa kaikessa. Tuo lääkettä, peittoa, antaa puolestaan mun valita elokuvan, kantaa ruuan eteen ja käpertyy viereen lämmittämään. Pikkuinen huolehtii silloin lemmikkien hoidosta ja osaa pitää suunsa supussa, ei pyydä yhtikäs mitään. Tai ehkä vähän jotain, koska kyllähän se mut tuntee, että mitä voi milloinkin pyytää.
Minä saan tästä suhteesta älyttömän paljon hyvää ja kaunista. Saan rakastaa ja tuntea itseni rakastetuksi, saan huomiota, läheisyyttä ja apua. Saan kumppanuutta, ja sitä kauniimpaa asiaa ei maailmassa olekaan; kahden ihmisen välistä luottamusta ja syvää välittämistä.
Ison ja pienen suhteen ei tarvitse olla pelkkää Ison osoittamaa huolehtimista ja välittämistä pientä kohtaan. Jokaisessa suhteessa vastavuoroisuus näkyy eri tavoin, mutta mulla on sellainen kutina, että sen lisäksi, että mun pieni on mun maailma, mä olen sen maailma. Ja me molemmat halutaan auttaa ja huolehtia toisistamme, molemmat omilla tavoillamme. Ei tämä ehkä se normaalein parisuhde ole, mutta eipä tarvitse ollakaan, kunhan molemmat ovat tyytyväisiä. Siispä; kannustan kaikkia Isoja ja pikkuisia keskustelemaan, mitä se vastavuoroisuus teidän suhteessa tarkoittaa. Ison ei tarvitse olla pelkkä hoitaja, joka ei saa mitään takaisin, ja pikkuisen ei tarvitse olla mikään pieni palvelija. Tämä elämä on syöttelypeliä, joten kannattaa opetella syöttelemään just sen oman rakkaan kumppanin kanssa."
- Iso R
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäpä tuumasit tästä?